Kehut lämmittää

Sain puhelun puolitutulta. Ollaan pyöritty vuosia samoissa ympyröissä, mutta juteltu ehkä muutaman kerran vuodessa. En muista, että oltaisiin koskaan tavattu tai oltu mitenkään yhteydessä muuten, kuin tuohon harrastukseen liittyvissä asioissa. Kaveri vaihtaa nyt leikkiä ja leikkikavereita. Soitti vaan kiittääkseen näistä vuosista ja minua erityisesti siitä työstä, mitä olen tehnyt. Todettiin että ystäviä tässä kai sitten ollaan ja kaikkea semmosta, että tippa melkein tuli linssiin.

Tässä tapauksessa on niin, että koen todellakin saaneeni aikaan jotain hienoa. Ja silloin kehut uppoaa niin syvään että tuntuu vielä pitkään.

Aina ei ole noin. Se on suorastaan käsittämätöntä, miten suuren määrän vilpittömiä kehuja ihminen pystyy torjumaan. Ainakin minulla on tukeva muuri, jota kehut eivät edes naarmuta, jos en itse koe niitä ansainneeni. Muistuu mieleen keksin vanhempi postaus. Ankaralla itsetutkiskelulla olen tuota muuriani pehmentänyt ja kyllä se pikkuhiljaa pehmeneekin. Toinen ongelma on sitten vielä taipumus asettaa rima aika korkealle itseään arvioidessaan. Sen kun yhdistää edelliseen, niin ei hyvä, mutta onneksi sitä voi harjoitella sitäkin, että näkisi itsensä vähän neutraalimmassa valossa. Harjoitella... vielä kun keksisi jotain laiskuuteen;-)

Kehuja kannattaa viljellä aivan sumeilematta ja härskisti, mutta sitä läpimenoa kannattaa vähän tarkkailla. Varsinkaan jos ei itse kärsi kuvatusta muuriongelmasta, saattaa tehdä vääriä tulkintoja. Ja ennen kaikkea saattaa missata ne parhaat paikat.

Parhaat paikat. Silloin kun huomaa, että toinen on hetken mielenhäiriössä ylpeä itsestään tai innoissaan jostain, silloin pitää ISKEÄ HETI. Ja ennen kaikkea täysin välittämättä siitä, että kaveri ei nyt kuitenkaan ole tehnyt mitään oikeasti kovin kummoista. Ja ehdottomasti turpa kiinni siitä, miten asiaa voisi vielä lisää parantaa, sen ehtii myöhemminkin.

Lasten kanssa tuota on hyvä opetella, vaikutus on niin ilmiselvä. Ja silloin ei tule aikuisen omat estot tielle, lapsihan saakin olla ylpeä ihan mitättömistä asioista. Aikuisten kanssa on vähän vaikeampaa. Pitäis pyrkiä kokonaan kadottamaan objektiivinen totuus ja nähdä vain se fakta, että toinen kokee onnistuneensa. Ei ole aina helppoa, mutta kun pari kertaa onnistuu, niin kyllä sen juonen sitten alkaa pikkuhiljaa hoksaamaan. Viimeksi kun ISKIN HETI, sain yhden sikakiireisen kollegan innoissaan ottamaan itselleen yhden homman, jonka mä olisin muuten joutunut itse tekemään. Aika moraalitonta käyttää kehutaitojaan tuolla tavalla;-)