Huono juttu

Tänään olen tuhonnut itseäni. Vertaan itseäni johonkin parempaan. Se nyt vielä menee, mutta sitten vertaan itseäni johonkin täydelliseen. Joka nyt oikeasti on tietysti kaukana täydellisestä, mutta huippusuorittaja monilla saroilla, joilla minä räpiköin. Sillä nyt ei ole vitunkaan väliä, että olen hyvä jossain, kun joku muu on jossain niin helvetin paljon parempi kuin minä siinä. Ja yllätys, jos etsii ihmisiä, jotka ovat jossain asiassa pärjänneet paremmin kuin minä, niitä löytyy aikasten paljon. Täysin riippumatta siitä, miten hyvin itse olen pärjännyt. Ja sitten on tietysti ne asiat, joissa olen oikeasti aika huono. Auta armias. Olisinko onnellinen jos olisin Maailman Paras edes jossain? Enpä tietenkään, minun pitäisi olla maailman paras jossain merkittävämmässä asiassa. Itse asiassa kaikissa mahdollisissa asioissa.

Tuossa kuviossa nyt tuskin on mitään kovin uutta ja mullistavaa kenellekään. Mutta päivän kysymys onkin, miten tuosta taipumuksesta on niin helvetin vaikea päästä eroon, vaikka sen tunnistaa? Olen koko päivän tiedostanut ajavani itseäni alas, mutta silti en pysty kääntämään suuntaa. Vitun luuseri.

Tänään näin. Nykyään sentään aika usein onnistun.

Työt sentään etenee

Töissä menee nyt hyvin. Olen jo monena päivänä putkeen saanut joka päivä about normaalin suorituksen aikaiseksi (vrt. päivittämätön blogi). Ei ehkä kuulosta kummalta, mutta minulle se on kyllä huikea juttu. Olen kokenut olevani oman tasoni alapuolella jo vuosia, välillä hiukan ja välillä rankasti. Asia on raastanut henkistä hyvinvointiani oikein kunnolla. Mahtava tunne kun huomaa edes hetkittäin olevansa se innostunut ja aloitteellinen ihminen, joka saa joskus jotain aikaankin. Murehdin vähemmän huomista ja ideoin enemmän kauemmas tulevaisuuteen.

Olen pohtinut asiaa monelta kantilta, mikä on syytä ja mikä seurausta. Mitä olen tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä? Miksi tilanne juuri nyt muuttui? Miten saan tämän kestämään? Miten tämä liittyy avioeropohdintoihin, jotka eivät ole edenneet juuri mihinkään? Lisää pitää vielä pohtia, mutta tämä vähän kerrallaan tuntuu nyt toimivan kohtuullisesti.

Eron suhteen pohdinta on kiteytynyt yhteen faktaan ja yhteen kysymykseen.

Fakta on se, etten tunne juuri mitään vaimoani kohtaan. Jos kuviossa olisi vain me kaksi, asiassa ei olisi mitään epäselvää. Surisin eroa ehkä päivän tai jotain.

Kysymys on se, että miten ero vaikuttaa lapsiin. Melkein toivoisin, että riitelisimme kotona päivittäin, olisi itselle helpompi lähteä. Mutta nyt kun kaikki on muodollisesti kunnossa ja arki sujuu jouhevasti, on ilmiselvää, että lapset kärsivät erosta.

Kuinka paljon itsekkyyttä voin sallia itselleni ilman että tuhoudun syyllisyydentuntooni?