Siellä ja täällä on pohdittu sitä, miksi yh-iskät tai äiskät ovat tai eivät ole houkuttelevia treffikumppaneita. (Pahoittelen, että tapani mukaan ehdin hukata ne pari linkkiä mistä tämä tuli mieleen.) Jossain oli että 95 %:lle naisista miehen edellisen kanssa tekemät lapset on totaalinen turnoff, mikä tietysti on meikäläisen näkökulmasta valitettavaa. Sellaisenkin mukavan ajatuksen luin, että kun joku yh lähtee treffeille, niin siinä ei tosiaankaan olla puolivillaisesti liikkeellä, tilaisuudet on sen verran vähissä että niistä otetaan kaikki irti.
Minussa ainakin on monta "ominaisuutta", jotka voi helposti kuitata sinne ei-toivottujen ominaisuuksien puolelle. Historiani on tuottanut minulle noita ominaisuuksia, jotka ovat oikeastikin heikkouksia, kun niitä tarkastelee irrallisina.
Mutta jos ajattelen itseäni ihmisenä ja kumppanina, olisin tällä hetkellä (olettaen että saan joskus tämän eron lopullisesti hoidettua) takuulla parempi saalis kuin koskaan aikaisemmin. Ja tähän on johtanut se sama historia, joka tuottanut ne epätoivottavat ominaisuudet.
Varmaan iso osa eronneista on sellaisia, että niitä kannattaa välttää, tulevat toistamaan samat virheet uudestaan. Mutta ehkä sitä voisi positiivisesti ajatella, että joku joskus oikeasti oppiikin jotain.
perjantaina, joulukuuta 15, 2006
maanantaina, joulukuuta 04, 2006
Rehellisyys
Annetaanpa ensin krediitit sinne minne kuuluu eli kookokselle, jonka suureksi ilokseni huomaan heränneen henkiin. Ensimmäisen postaukseni aikoihin googletin netistä kaikenlaista eroon ja ihmissuhteisiin liittyvää ja sain eteeni kookoksen vanhan rakkaudentunnustuksen. Juttu osui kovasti juuri sillä hetkellä herkkään paikkaan ja kookoksen blogi on oikeastaan aika pitkälti syyllinen tähän blogiin. (Minullahan ei tämän kanssa ole mitään tekemistä.) Katkera pettymys oli huomata että kookoksen blogi oli ollut nukuksissa pitkään, tulkitsin sen kuolleeksi, ja vähintään yhtä iloinen yllätys oli huomata sen nyt heränneen.
Kun mietin erilaisia persoonallisuuksia, jotka ovat tehneet minuun syvän vaikutuksen, niin pinnalta katsoen näyttää siltä, että tapaukset ovat aina liittyneet vahvasti senhetkiseen elämäntilanteeseeni. Kuten tämä kookoskin. Näin ollen ne voisi selittää nollaksi: kyse ei ole toisen ajatuksista tai persoonallisuudesta vaan siitä, että oma senhetkinen viitekehykseni vahvistaa tavallisen asian luonnottomiin mittasuhteisiin. Tunnistan ja tunnustan tuon vaikutuksen olemassaolon, mutta kaiken selityksenä se ei tyydytä.
Nyt kun useamman kuukauden etäisyyden jälkeen luin jutun uudestaan tuo pala kookoksen persoonaa säväytti yhä. Ehkä näen sen nyt neutraalimmin ilman ylimääräisiä vahvistimia, mutta ennen kaikkea nyt minulle valkeni se, mitä yhteistä on useimmilla ellei jopa kaikilla minuun vaikutukseen tehneillä ihmisillä, sekä netissä että siviilissä. Heissä kaikissa olen nähnyt jonkin luonteenpiirteen, joka esiintyy hänessä jotenkin äärimmäisen puhtaana, juuri sellaisena mitä minä sillä luonteenpiirteellä tarkoitan. Yleensä (tietysti) luonteenpiirre on sellainen, jonka haluaisin itselleni. Kookos olkoon minun määritelmäni sille, mitä on olla rehellinen itselleen.
Noin vuosi sitten minulla oli rakastaja. Muutaman kuukauden villinpuoleinen suhde, joka opetti minulle paljon. Tuo suhde ei tuottanut minulle minkäänlaisia tunnontuskia, mutta antoi äärettömän paljon sekä fyysisesti että henkisesti. Ja siinä oli hyvin paljon kysymys rehellisyydestä itselleen.
Olen pohjimmiltani uskollinen mies. Toisaalta sen ajan kun olen vaimoni kanssa ollut, olen aina halunnut muitakin naisia ja uskonut pystyväni tilaisuuden tullen pettämään. Te jotka ajattelette, etteivät nuo ominaisuudet voi olla tosia yhtä aikaa, olette väärässä. En minäkään sitä ymmärtänyt ennen kuin petin, minkä ansiosta pystyin hyväksymään asian, että minussa on tuo jälkimmäinen ominaisuus, josta en niin kauhean ylpeä ole. Suhde rakastajaan repi monta päähäni vuosien varrella kehittynyttä umpisolmua auki ja sai minut voimaan paljon paremmin, mikä heijastui heti myös kotiin. Suorastaan kornia, mitä enemmän harrastin villiä seksiä toisen kanssa, sitä paremmin meni kotona ja sitä enemmän vaimonikin nautti yhteisestä elämästämme. Jopa lastenhoito alkoi tuottaa aitoa iloa. Ja tässä tilanteessa, kun kotona meni hyvin ja takataskussa oli täysin vallassani oleva rakastaja, jokuhan voisi olla jopa tyytyväinen. Varsinkin jos on pettäjä luonteeltaan. Minä kuitekin jätin sen rakastajan. En katumuksesta enkä syyllisyydentunnosta, en vain tarvinnut enkä halunnut häntä enää. Ennen kaikkea tunsin, etten halua pitää kahta naista.
Minä en mittaa uskollisuutta sillä, pettääkö vai ei. Minä mittaan uskollisuutta sillä, miksi pettää tai ei petä, mitä pettämisellään haluaa. Minä en halunnut lasteni näkevän isäänsä sellaisena ihmisrauniona joka olin. En ole enää. Oliko tekoni väärin?
Suorastaan vituttaa sellainen putkinäkö, jossa ihmiset jaetaan pettäjiin ja uskollisiin. Sitä tekee elämässään virheitä ja ajautuu tilanteisiin, joista ei ole ulospääsyä, vaikka tarkoitus on ollut vilpitön. Ja minun elämässäni se pettäminen ei ollut se virhe.
Se on sitten pitempi tarina, miksi aikanaan menimme yhteen ja mikä meitä on pitänyt yhdessä. Nekin syyt ovat viimeisen parin vuoden aikana alkaneet pikkuhiljaa aueta. Eivätkä ne syyt muuten miellytä. Miten sokeana voi ihminen kulkea?
Kun mietin erilaisia persoonallisuuksia, jotka ovat tehneet minuun syvän vaikutuksen, niin pinnalta katsoen näyttää siltä, että tapaukset ovat aina liittyneet vahvasti senhetkiseen elämäntilanteeseeni. Kuten tämä kookoskin. Näin ollen ne voisi selittää nollaksi: kyse ei ole toisen ajatuksista tai persoonallisuudesta vaan siitä, että oma senhetkinen viitekehykseni vahvistaa tavallisen asian luonnottomiin mittasuhteisiin. Tunnistan ja tunnustan tuon vaikutuksen olemassaolon, mutta kaiken selityksenä se ei tyydytä.
Nyt kun useamman kuukauden etäisyyden jälkeen luin jutun uudestaan tuo pala kookoksen persoonaa säväytti yhä. Ehkä näen sen nyt neutraalimmin ilman ylimääräisiä vahvistimia, mutta ennen kaikkea nyt minulle valkeni se, mitä yhteistä on useimmilla ellei jopa kaikilla minuun vaikutukseen tehneillä ihmisillä, sekä netissä että siviilissä. Heissä kaikissa olen nähnyt jonkin luonteenpiirteen, joka esiintyy hänessä jotenkin äärimmäisen puhtaana, juuri sellaisena mitä minä sillä luonteenpiirteellä tarkoitan. Yleensä (tietysti) luonteenpiirre on sellainen, jonka haluaisin itselleni. Kookos olkoon minun määritelmäni sille, mitä on olla rehellinen itselleen.
Noin vuosi sitten minulla oli rakastaja. Muutaman kuukauden villinpuoleinen suhde, joka opetti minulle paljon. Tuo suhde ei tuottanut minulle minkäänlaisia tunnontuskia, mutta antoi äärettömän paljon sekä fyysisesti että henkisesti. Ja siinä oli hyvin paljon kysymys rehellisyydestä itselleen.
Olen pohjimmiltani uskollinen mies. Toisaalta sen ajan kun olen vaimoni kanssa ollut, olen aina halunnut muitakin naisia ja uskonut pystyväni tilaisuuden tullen pettämään. Te jotka ajattelette, etteivät nuo ominaisuudet voi olla tosia yhtä aikaa, olette väärässä. En minäkään sitä ymmärtänyt ennen kuin petin, minkä ansiosta pystyin hyväksymään asian, että minussa on tuo jälkimmäinen ominaisuus, josta en niin kauhean ylpeä ole. Suhde rakastajaan repi monta päähäni vuosien varrella kehittynyttä umpisolmua auki ja sai minut voimaan paljon paremmin, mikä heijastui heti myös kotiin. Suorastaan kornia, mitä enemmän harrastin villiä seksiä toisen kanssa, sitä paremmin meni kotona ja sitä enemmän vaimonikin nautti yhteisestä elämästämme. Jopa lastenhoito alkoi tuottaa aitoa iloa. Ja tässä tilanteessa, kun kotona meni hyvin ja takataskussa oli täysin vallassani oleva rakastaja, jokuhan voisi olla jopa tyytyväinen. Varsinkin jos on pettäjä luonteeltaan. Minä kuitekin jätin sen rakastajan. En katumuksesta enkä syyllisyydentunnosta, en vain tarvinnut enkä halunnut häntä enää. Ennen kaikkea tunsin, etten halua pitää kahta naista.
Minä en mittaa uskollisuutta sillä, pettääkö vai ei. Minä mittaan uskollisuutta sillä, miksi pettää tai ei petä, mitä pettämisellään haluaa. Minä en halunnut lasteni näkevän isäänsä sellaisena ihmisrauniona joka olin. En ole enää. Oliko tekoni väärin?
Suorastaan vituttaa sellainen putkinäkö, jossa ihmiset jaetaan pettäjiin ja uskollisiin. Sitä tekee elämässään virheitä ja ajautuu tilanteisiin, joista ei ole ulospääsyä, vaikka tarkoitus on ollut vilpitön. Ja minun elämässäni se pettäminen ei ollut se virhe.
Se on sitten pitempi tarina, miksi aikanaan menimme yhteen ja mikä meitä on pitänyt yhdessä. Nekin syyt ovat viimeisen parin vuoden aikana alkaneet pikkuhiljaa aueta. Eivätkä ne syyt muuten miellytä. Miten sokeana voi ihminen kulkea?
sunnuntaina, joulukuuta 03, 2006
No jopas vierähti aikaa
Pitääpä kirjoitella taas. Alkupuoli tauosta johtui intensiivisestä työrupeamasta ja loppupuoli siitä, uskomatonta kyllä, etten ollut kiinnostunut vatvomaan elämäni kiemuroita. Nyt on mielessä vain vähän asioita ja nekin sellaisia, joista ei huvita kirjoittaa. Eli mitäpä tässä, palataan asiaan.
torstaina, marraskuuta 16, 2006
Huono juttu
Tänään olen tuhonnut itseäni. Vertaan itseäni johonkin parempaan. Se nyt vielä menee, mutta sitten vertaan itseäni johonkin täydelliseen. Joka nyt oikeasti on tietysti kaukana täydellisestä, mutta huippusuorittaja monilla saroilla, joilla minä räpiköin. Sillä nyt ei ole vitunkaan väliä, että olen hyvä jossain, kun joku muu on jossain niin helvetin paljon parempi kuin minä siinä. Ja yllätys, jos etsii ihmisiä, jotka ovat jossain asiassa pärjänneet paremmin kuin minä, niitä löytyy aikasten paljon. Täysin riippumatta siitä, miten hyvin itse olen pärjännyt. Ja sitten on tietysti ne asiat, joissa olen oikeasti aika huono. Auta armias. Olisinko onnellinen jos olisin Maailman Paras edes jossain? Enpä tietenkään, minun pitäisi olla maailman paras jossain merkittävämmässä asiassa. Itse asiassa kaikissa mahdollisissa asioissa.
Tuossa kuviossa nyt tuskin on mitään kovin uutta ja mullistavaa kenellekään. Mutta päivän kysymys onkin, miten tuosta taipumuksesta on niin helvetin vaikea päästä eroon, vaikka sen tunnistaa? Olen koko päivän tiedostanut ajavani itseäni alas, mutta silti en pysty kääntämään suuntaa. Vitun luuseri.
Tänään näin. Nykyään sentään aika usein onnistun.
Tuossa kuviossa nyt tuskin on mitään kovin uutta ja mullistavaa kenellekään. Mutta päivän kysymys onkin, miten tuosta taipumuksesta on niin helvetin vaikea päästä eroon, vaikka sen tunnistaa? Olen koko päivän tiedostanut ajavani itseäni alas, mutta silti en pysty kääntämään suuntaa. Vitun luuseri.
Tänään näin. Nykyään sentään aika usein onnistun.
keskiviikkona, marraskuuta 08, 2006
Työt sentään etenee
Töissä menee nyt hyvin. Olen jo monena päivänä putkeen saanut joka päivä about normaalin suorituksen aikaiseksi (vrt. päivittämätön blogi). Ei ehkä kuulosta kummalta, mutta minulle se on kyllä huikea juttu. Olen kokenut olevani oman tasoni alapuolella jo vuosia, välillä hiukan ja välillä rankasti. Asia on raastanut henkistä hyvinvointiani oikein kunnolla. Mahtava tunne kun huomaa edes hetkittäin olevansa se innostunut ja aloitteellinen ihminen, joka saa joskus jotain aikaankin. Murehdin vähemmän huomista ja ideoin enemmän kauemmas tulevaisuuteen.
Olen pohtinut asiaa monelta kantilta, mikä on syytä ja mikä seurausta. Mitä olen tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä? Miksi tilanne juuri nyt muuttui? Miten saan tämän kestämään? Miten tämä liittyy avioeropohdintoihin, jotka eivät ole edenneet juuri mihinkään? Lisää pitää vielä pohtia, mutta tämä vähän kerrallaan tuntuu nyt toimivan kohtuullisesti.
Eron suhteen pohdinta on kiteytynyt yhteen faktaan ja yhteen kysymykseen.
Fakta on se, etten tunne juuri mitään vaimoani kohtaan. Jos kuviossa olisi vain me kaksi, asiassa ei olisi mitään epäselvää. Surisin eroa ehkä päivän tai jotain.
Kysymys on se, että miten ero vaikuttaa lapsiin. Melkein toivoisin, että riitelisimme kotona päivittäin, olisi itselle helpompi lähteä. Mutta nyt kun kaikki on muodollisesti kunnossa ja arki sujuu jouhevasti, on ilmiselvää, että lapset kärsivät erosta.
Kuinka paljon itsekkyyttä voin sallia itselleni ilman että tuhoudun syyllisyydentuntooni?
Olen pohtinut asiaa monelta kantilta, mikä on syytä ja mikä seurausta. Mitä olen tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä? Miksi tilanne juuri nyt muuttui? Miten saan tämän kestämään? Miten tämä liittyy avioeropohdintoihin, jotka eivät ole edenneet juuri mihinkään? Lisää pitää vielä pohtia, mutta tämä vähän kerrallaan tuntuu nyt toimivan kohtuullisesti.
Eron suhteen pohdinta on kiteytynyt yhteen faktaan ja yhteen kysymykseen.
Fakta on se, etten tunne juuri mitään vaimoani kohtaan. Jos kuviossa olisi vain me kaksi, asiassa ei olisi mitään epäselvää. Surisin eroa ehkä päivän tai jotain.
Kysymys on se, että miten ero vaikuttaa lapsiin. Melkein toivoisin, että riitelisimme kotona päivittäin, olisi itselle helpompi lähteä. Mutta nyt kun kaikki on muodollisesti kunnossa ja arki sujuu jouhevasti, on ilmiselvää, että lapset kärsivät erosta.
Kuinka paljon itsekkyyttä voin sallia itselleni ilman että tuhoudun syyllisyydentuntooni?
tiistaina, lokakuuta 31, 2006
Bussin perävalot
Katselin äsken bussin perävaloja, kun piti kotiin mennä. Samalta tuntuu ylipäätään elämässä, koko ajan myöhässä kaikesta. Eroasia pitäis ratkaista, duunit painaa, itseään pitäis yrittää hoitaa, ruokaakin laittaa ja pyykkiä pestä... Olin jo aika paljon paremmassa kunnossa alkusyksystä, mutta nyt tuntuu homma taas valuvan käsistä. Aloitan sata asiaa enkä saa yhtään valmiiksi, pieniä ja suuria.
Sain vapaaviikon perheestä ja tein asioita omaan tahtiin. Alkuviikko menikin aika hyvin, hetkittäin erinomaisesti. Duunit jäi vähän muiden asioiden jalkoihin, sain niitäkin kuitenkin tehtyä jotenkutan. Tänään illalla sitten stressi löi lekalla päähän. Kuunvaihde on jotenkin aina tällainen, mihin se kuukausi taas meni?
Joudun nyt uudestaan pohtimaan tätä työperäisen ja kotiperäisen stressin suhdetta, luulin siitä päässeeni jo jyvälle, mutta nyt taas epävarmuus iskee. Heti kun hetkellisesti kotiasiat tuntuivat selviltä, työasiat hyökkäsivät ilkeästi takavasemmalta. Toisaalta eron vatvominen on oikeasti myöhästyttänyt monia työjuttuja, jotka ovat nyt pahasti myöhässä ja paniikki siten ymmärrettävää. Toisaalta panee epäilemään, että onko vika tosiaan vain päässäni ja vaihdan vain sitä mihin ongelmani kulloinkin kohdistan.
On se kumma miten mielialat vaihtelee. Aamulla oli ok, nyt on tästä taas innostus kaukana.
Sain vapaaviikon perheestä ja tein asioita omaan tahtiin. Alkuviikko menikin aika hyvin, hetkittäin erinomaisesti. Duunit jäi vähän muiden asioiden jalkoihin, sain niitäkin kuitenkin tehtyä jotenkutan. Tänään illalla sitten stressi löi lekalla päähän. Kuunvaihde on jotenkin aina tällainen, mihin se kuukausi taas meni?
Joudun nyt uudestaan pohtimaan tätä työperäisen ja kotiperäisen stressin suhdetta, luulin siitä päässeeni jo jyvälle, mutta nyt taas epävarmuus iskee. Heti kun hetkellisesti kotiasiat tuntuivat selviltä, työasiat hyökkäsivät ilkeästi takavasemmalta. Toisaalta eron vatvominen on oikeasti myöhästyttänyt monia työjuttuja, jotka ovat nyt pahasti myöhässä ja paniikki siten ymmärrettävää. Toisaalta panee epäilemään, että onko vika tosiaan vain päässäni ja vaihdan vain sitä mihin ongelmani kulloinkin kohdistan.
On se kumma miten mielialat vaihtelee. Aamulla oli ok, nyt on tästä taas innostus kaukana.
keskiviikkona, lokakuuta 25, 2006
Havaintoja
Osasin odottaa, että tapahtuu jotain, mitä en osannut odottaa.
Olisin toivonut, että eroinnostus(TM) kantaa. Pelkäsin, että alkaisin peruutella ja haikailla takaisin vaimon syliin, tuntea taas lämmöllä. Vaan kun ei kumpaakaan, kaikki jämähti paikoilleen, homma ei etene ei tunnetasolla eikä käytännössä mihinkään suuntaan.
Vaimo on yrittänyt lähestyä. Ja siinäpä on aika iso osa meidän tarinaa. Miksi se ei saatana voi olla kiinnostunut musta silloin kun olen iloinen tai edes normaali, miksi mun pitää voida pahoin ennen kuin se osoittaa minkäänmoista hellyyttä tai kiinnostusta. Olo on kuin jollain ehdollistetulla koe-eläimellä, jonka päähän on syöpynyt toimintamalli, että voimalla pahoin saa osakseen vaimon rakkautta. Kuin suoraan jostain psykan kirjasta.
"Mä luulin että meillä on kaikki hyvin" sanoo vaimo. No mitäs et saatana suostu puhumaan asioista. Kolme hänen työrytmiinsä sopivaa pariterapia-aikaa olen hänen puolestaan varannut puolen vuoden sisään, jokainen piti peruuttaa sen ja sen käytännön syyn takia, tai sitten kävin siellä itse. Nyt se taas itse ehdottelee, että mentäis terapiaan. Kerrankin olen jostain selvästi jotain mieltä: sopii mulle, mutta minä en sitä aikaa enää varaa ja piste.
Viimeaikainen blogien surffailu on tuottanut monta takaiskua. Kuvio menee niin, että ensin löydän minua koskettavan vuodattajan, jota luen innolla ja sitten sieltä löytyy se "järkevä" syy. On se sitten alkoholismi, väkivalta, pettäminen, jatkuva riitely lasten kuullen tms. tms. Meillä kun on, kuten vaimo sanoo, tavallaan kaikki hyvin. Ei juurikaan riidellä, ei mitään väkivaltaa tai muutakaan extremeä, periaatteessa menee ihan ok. Ettikää nyt mulle saamari joku eronnut, jolla a) oli lapsia ja b) oli periaatteessa kaikki hyvin. Tiedän etten ole onnellinen enkä tule tässä liitossa koskaan olemaankaan, mutta pystyn kyllä tilanteen sietämään. Pitäisikö kuitenkin jatkaa lasten takia? Jotenkin tuntuu, että se vain lykkää asian lopullista päätöstä, mutta saattaisihan se silti olla eduksi lapsille. Lykkäämisessä olen kyllä taitava.
Ongelmista kirjoittaminen auttaa, mutta valitettavasti kirjoittaminen hiipuu heti kun menee paremmin. Siksi netti on täynnä sitä epätietoisuutta ja pahaa oloa. Ja siksi se valtava innostus mitä maailmasta löytyy loistaa poissaolollaan. Kun minä innostun, sillä innostuksella ei ole rajoja. Harvemmin se realisoituu sen kummemmiksi saavutuksiksi, mutta osaan sentään nauttia innostuksesta itsestään silloin kun se iskee. Jotten unohtaisi, lisäänpä blogini kuvaukseen luokan innostus. Näköjään muuten sellaista luokkaa ei vielä ollut. Tulipahan todistettua oma pointti.
Olisin toivonut, että eroinnostus(TM) kantaa. Pelkäsin, että alkaisin peruutella ja haikailla takaisin vaimon syliin, tuntea taas lämmöllä. Vaan kun ei kumpaakaan, kaikki jämähti paikoilleen, homma ei etene ei tunnetasolla eikä käytännössä mihinkään suuntaan.
Vaimo on yrittänyt lähestyä. Ja siinäpä on aika iso osa meidän tarinaa. Miksi se ei saatana voi olla kiinnostunut musta silloin kun olen iloinen tai edes normaali, miksi mun pitää voida pahoin ennen kuin se osoittaa minkäänmoista hellyyttä tai kiinnostusta. Olo on kuin jollain ehdollistetulla koe-eläimellä, jonka päähän on syöpynyt toimintamalli, että voimalla pahoin saa osakseen vaimon rakkautta. Kuin suoraan jostain psykan kirjasta.
"Mä luulin että meillä on kaikki hyvin" sanoo vaimo. No mitäs et saatana suostu puhumaan asioista. Kolme hänen työrytmiinsä sopivaa pariterapia-aikaa olen hänen puolestaan varannut puolen vuoden sisään, jokainen piti peruuttaa sen ja sen käytännön syyn takia, tai sitten kävin siellä itse. Nyt se taas itse ehdottelee, että mentäis terapiaan. Kerrankin olen jostain selvästi jotain mieltä: sopii mulle, mutta minä en sitä aikaa enää varaa ja piste.
Viimeaikainen blogien surffailu on tuottanut monta takaiskua. Kuvio menee niin, että ensin löydän minua koskettavan vuodattajan, jota luen innolla ja sitten sieltä löytyy se "järkevä" syy. On se sitten alkoholismi, väkivalta, pettäminen, jatkuva riitely lasten kuullen tms. tms. Meillä kun on, kuten vaimo sanoo, tavallaan kaikki hyvin. Ei juurikaan riidellä, ei mitään väkivaltaa tai muutakaan extremeä, periaatteessa menee ihan ok. Ettikää nyt mulle saamari joku eronnut, jolla a) oli lapsia ja b) oli periaatteessa kaikki hyvin. Tiedän etten ole onnellinen enkä tule tässä liitossa koskaan olemaankaan, mutta pystyn kyllä tilanteen sietämään. Pitäisikö kuitenkin jatkaa lasten takia? Jotenkin tuntuu, että se vain lykkää asian lopullista päätöstä, mutta saattaisihan se silti olla eduksi lapsille. Lykkäämisessä olen kyllä taitava.
Ongelmista kirjoittaminen auttaa, mutta valitettavasti kirjoittaminen hiipuu heti kun menee paremmin. Siksi netti on täynnä sitä epätietoisuutta ja pahaa oloa. Ja siksi se valtava innostus mitä maailmasta löytyy loistaa poissaolollaan. Kun minä innostun, sillä innostuksella ei ole rajoja. Harvemmin se realisoituu sen kummemmiksi saavutuksiksi, mutta osaan sentään nauttia innostuksesta itsestään silloin kun se iskee. Jotten unohtaisi, lisäänpä blogini kuvaukseen luokan innostus. Näköjään muuten sellaista luokkaa ei vielä ollut. Tulipahan todistettua oma pointti.
maanantaina, lokakuuta 23, 2006
Tyhjää päässä
En ajattele juuri mitään, enkä kyllä teekään juuri mitään. Kai tässä yrittää vältellä kaikkea sitä kurjaa mitä on eteensä ladannut. Tuntuu vaan ettei nyt just jaksa yhtään mitään. Kaikki innostus on kovasti kaikonnut, toisaalta taitaa pahimmat pelotkin alkaa jo hellittää. Olo on loppujen lopuksi ihan ok, sanotaan että hyvä joskin ponneton. Taisi loppuviikko ja viikonloppu olla vaan kertakaikkiaan liian rankkaa henkisesti, ehkä tällaista suvantoa olisi pitänyt osata odottaa.
Minulla näkyy olevan jo useampikin tilaaja?! Harmi tavallaan että huomasin, koska nyt en jaksa siitäkään innostua. Jonain toisena hetkenä olisin siitäkin saanut taas aimo annokseni ansiotonta energiannousua.
Tuntematta mitään syvällisempää esitän täten muodolliset kiitokset lukijoilleni ja lupaan innostua asiasta joku toinen päivä.
Oli tuossa päivällä yksi erikoinen tapaus, jota jäin miettimään. Samaan bussiin kanssani tuli muutama kehitysvammainen lapsi, jotka nyt kauraa vilkaistuani luulin tunnistavani autisteiksi. Ei kauheen luotettava diagnoosi siis, mutta varsin hassu sattuma, että tapahtui juuri nyt. Piti oikein ottaa vaivihkaa korvalaput korvilta ja kuunnella, että minkälainen meininki sillä ehkä 8 v. pojalla oli. Olin oikeastaan varsin kiinnostunut ja olisi tehnyt mieli tarkkailla lähempää, mutta mites teet sen olematta se "vammaisen tuijottaja"? En keksinyt ratkaisua, joten jouduin tyytymään ah niin turvalliseen "en ole huomaavinani" käytökseen. Harmi.
Minulla näkyy olevan jo useampikin tilaaja?! Harmi tavallaan että huomasin, koska nyt en jaksa siitäkään innostua. Jonain toisena hetkenä olisin siitäkin saanut taas aimo annokseni ansiotonta energiannousua.
Tuntematta mitään syvällisempää esitän täten muodolliset kiitokset lukijoilleni ja lupaan innostua asiasta joku toinen päivä.
Oli tuossa päivällä yksi erikoinen tapaus, jota jäin miettimään. Samaan bussiin kanssani tuli muutama kehitysvammainen lapsi, jotka nyt kauraa vilkaistuani luulin tunnistavani autisteiksi. Ei kauheen luotettava diagnoosi siis, mutta varsin hassu sattuma, että tapahtui juuri nyt. Piti oikein ottaa vaivihkaa korvalaput korvilta ja kuunnella, että minkälainen meininki sillä ehkä 8 v. pojalla oli. Olin oikeastaan varsin kiinnostunut ja olisi tehnyt mieli tarkkailla lähempää, mutta mites teet sen olematta se "vammaisen tuijottaja"? En keksinyt ratkaisua, joten jouduin tyytymään ah niin turvalliseen "en ole huomaavinani" käytökseen. Harmi.
perjantaina, lokakuuta 20, 2006
Henkselit paukkuu
Aamu oli hyvä. Vaimo halasi varovasti ennen kuin häipyi töihin. Itketti, vähän, en kuitenkaan itkenyt. Matkalla päiväkotiin tunsin suurta ylpeyttä pojastani ja tunsin olevani hyvä isä. Meinasin jo aamulla kirjoittaa tästä kokemuksesta enemmän, mutta törmään taas tähän yksityisyysongelmaan. Palava halu julistaa maailmalle miten upea poika minulla on. Miksi minulle ei riitä että tunnen itse niin?
Eilinen ilta oli raskas. Töissä väistelin kaikkea koko päivän, illemmalla kävin katsomassa vuokrakämppää, yökötti koko homma. Jollain käsittämättömällä taidolla pystyin senkin päätöksen lykkäämään tähän aamuun, muut vaan suti nimiään hakemukseen. Illalla jouduin jälleen kohtaamaan vaimoni. Puhuin, aika vähän, hän kuunteli ja itki. Syytti mua monesta, mutta se ei tullut enää niin voimakkaasti kuin aluksi. Ehkä viha alkaa aavistuksen verran muuntua suruksi. Itselleni tuli surullinen olo, mutta paine helpotti.
Töihin. Blogiani on kommentoitu taas! Ja kuka! Kuuluuko? Kuuluuko kuinka henkselit paukkuu? Minusta tulee blogiuniversumin supernova! Reality check: olen ruikuttanut molemmat kommentit.
No, ainakin sain intoa laittaa blogini blogilistalle. Päätin että lisään korkeintaan yhden luokan kerrallaan, nyt se oli ENFP. Osuu aika lujasti.
"ENFPs sometimes make serious errors in judgment" ...vittu joo.
"ENFPs almost always have a strong need to be liked. Sometimes, especially at a younger age, an ENFP will tend to be “gushy” and insincere, and generally “overdo” in an effort to win acceptance."
Tuntuu että voisin olla ENFP^2.
Ja tässä mulle tavoite:
"However, once an ENFP has learned to balance their need to be true to themselves with their need for acceptance, they excel at bringing out the best in others, and are typically well-liked."
Välittäjä soitti aamupäivällä ja hiosti aikataulusta, sain sanotuksi että otan sen.
Eilinen ilta oli raskas. Töissä väistelin kaikkea koko päivän, illemmalla kävin katsomassa vuokrakämppää, yökötti koko homma. Jollain käsittämättömällä taidolla pystyin senkin päätöksen lykkäämään tähän aamuun, muut vaan suti nimiään hakemukseen. Illalla jouduin jälleen kohtaamaan vaimoni. Puhuin, aika vähän, hän kuunteli ja itki. Syytti mua monesta, mutta se ei tullut enää niin voimakkaasti kuin aluksi. Ehkä viha alkaa aavistuksen verran muuntua suruksi. Itselleni tuli surullinen olo, mutta paine helpotti.
Töihin. Blogiani on kommentoitu taas! Ja kuka! Kuuluuko? Kuuluuko kuinka henkselit paukkuu? Minusta tulee blogiuniversumin supernova! Reality check: olen ruikuttanut molemmat kommentit.
No, ainakin sain intoa laittaa blogini blogilistalle. Päätin että lisään korkeintaan yhden luokan kerrallaan, nyt se oli ENFP. Osuu aika lujasti.
"ENFPs sometimes make serious errors in judgment" ...vittu joo.
"ENFPs almost always have a strong need to be liked. Sometimes, especially at a younger age, an ENFP will tend to be “gushy” and insincere, and generally “overdo” in an effort to win acceptance."
Tuntuu että voisin olla ENFP^2.
Ja tässä mulle tavoite:
"However, once an ENFP has learned to balance their need to be true to themselves with their need for acceptance, they excel at bringing out the best in others, and are typically well-liked."
Välittäjä soitti aamupäivällä ja hiosti aikataulusta, sain sanotuksi että otan sen.
torstaina, lokakuuta 19, 2006
Pulputtaa
Pää pultuttaa taas siihen malliin ettei oikein tiedä miten tässä olisi. Toki ymmärrän oman tilanteeni, mutta tämä on syvintä minua itseäni, tällainen olo on ollut usein kriisien ulkopuolellakin. Ajattelen, että tällaisina hetkinä olen parhaimmillani. Ideoita ja ajatuksia pulppuaa taukoamatta jatkuvana virtana. Toisaalta ei tätä jaksa eikä halua pitää yllä jatkuvasti, suvantovaiheitakin tarvitaan, nekin tulevat vääjäämättä ja luonnostaan.
Minulle olisi hyväksi, jos pystyisin paremmin ohjaaman tämän energian (tms. whatever) johonkin ns. järkevään. Jäin miettimään, olisiko?
Kävin lounaalla ja rauhoituin hieman. Yritän seuloa pääkopastani, että mitä kuluneen vuorokauden ajatuksistani haluaisin kertoa tässä.
Otetaan yksi eilinen ja yksi tämän aamuinen asia. Haa, tämähän on juuri sitä isojen urakoiden pilkkomista pienemmiksi, että pystyy työhön ryhtymään. Siinä mulla on ollut iso ongelma. Nyt tein sen ihan vahingossa, mistä lie alitajunnasta tuli.
Eilen mietin tämän blogin tarkoitusta itselleni. Tiedän miten tärkeää minulle on saada purkaa itseäni, tämä on yksi kanava. Mutta miksi julkinen? Luulen tarvitsevani vahvistusta ajatuksilleni ja myötätuntoa ja kehuja ja kaikkea semmosta. Monia muitakin syitä tulee mieleen. Mutta varmaan ennenkaikkea siksi, ettei se itsensä purkaminen auta, jos kukaan ei kuuntele. Siksi varmaan vaivasin kauraakin heti alkuun. Nolottaa. Kaura on guru. Mutta huoli pois kaura, minun takia ei tarvitse nähdä enempää vaivaa, tästä eteenpäin uskon, että joku voi lukea tätä ja se riittää. (Olipa kornia sanoa kauralle huoli pois.)
Toisaalta julkisesti joudun rajoittamaan sanomisiani. Minä kirjoitan blogia, mutta asiani koskevat myös muita ihmisiä, ihmisiä joilla on nimi, eikä minulla ole oikeutta heidän puolestaan päättää, mikä heidän yksityisyydestään on julkista. Ja tietysti juuri ne syvimmät ja yksityisimmät asiat on ne, jotka pitäisi purkaa.
Mietin erilaisia vaihtoehtoja, näitä blogeja kai voi julkaista rajoitetustikin, jos laittaisi avoimeksi vain harvoille ja valituille, muutamille ystäville. Tuntui jotenkin fuskaamiselta.
Yhtäkkiä löysin sen, tajusin täysin selkeästi. Se orastaa jo eilisessä kirjoituksessa, mutta nyt näen sen selkeämmin ja pystyn kirjoittamaan. Minulle on aina ollut vaikeaa pitää suuni (/näppis) kiinni, on se sitten tunteita tai asiaa. Olen laukonut asioita liian nopeasti, miltä sillä hetkellä on tuntunut, enkä ole ymmärtänyt sitä vastaanottajan puolta, sitä minkälaisena viesti menee perille. Tarkoitukseni on ollut vilpitiön, mutta olen tällä tavoin saanut usein aikaan turhaa mielipahaa, itselleni ja muille. Joko sanomiseni on ymmäretty toisin kuin olen tarkoittanut tai sitten se mitä olen sanonut on ollut oma harhani, josta olen vasta myöhemmin nähnyt ettei se ollut totta.
Juuri näin on hyvä. Tämän haluan oppia. Blogi on julkinen ja minä harjoittelen sitä mitä sanoa ja mitä ei.
Sitten tämän aamun asia. Mikäs se nyt olikaan? Surffailin blogeja. Voi härregud miten paljon täältä löytyy. Heti törmäsin moniin kiinnostaviin ajatuksiin. Eksyin vaan aika pahasti osaamattomuuttani, miten nää linkitykset pyörii, miten täältä löytää ne parhaat ilman että tarttee kaikkea lukea. (Ja monet pitää mua jonain atk-guruna?!) Ei millään aika riitä. Täytyy ottaa joku systematiikka, valita pari blogia, perehtyä, valita, karsia, jatkaa hyvältä tuntuvia polkuja.
Löysin sen "DNA" testin. Aika hurjaa tehdä tämmöstä eron pyörteissä. Löysin todella paljon kohtia, joissa hiiri heilui laidasta laitaan, oikea vai vasen. Minusta tuntuu että... miten siihen vastataan, kun tiedän miltä minusta on tuntunut viimeiset kymmenen vuotta, tiedän miltä tuntuu nyt, tiedän miltä haluaisin tuntuvan ja uskon tietäväni, miltä tulee jatkossa tuntumaan, ainakin jonkin aikaa. Ja osa näistä oikealla, osa vasemmalla.
Arvosteluissa oli paljon täysosumia, mutta monessa kohtaa tuli kyllä mieleen että ei todellakaan. Niinhän näissä testeissä aina. Nyt minä olin animated idealist. Muutamia tarkempia poimintoja voisin ottaa, jotka ovat tilanteestani katsottuna suorastaan ratkiriemukkaita.
"You are comfortable with the decisions you make in life. You don't need to second-guess yourself, or seek a lot of opinions before you make up your mind. "
"Although you have a keen understanding of different people's life circumstances, you occasionally have trouble seeing why people get so upset and emotional about things—they should just lighten up and have fun!"
Nyt kun mietin, niin nämä taitavat kuulua siihen ei todellakaan kategoriaan, sekä nyt että menneisyydessä.
Tämmönen minä siis olen nyt (edit: vrt viimeinen kpl). Tuosta voisin höpötellä vaikka koko päivän, mutta olkoon. Nyt tuntuu vahvasti siltä, että avioerossani on hyvin paljon kysymys näistä asioista. Toki epäröin ja pelkään, mutta todella yllättävän vähän. Ensimmäinen tunne sen jälkeen kun olin asiani sanonut, oli jonkinlainen huojennus. Taakka poistui, pelko ja epävarmuus tuli, mutta ajattalen että niin kai pitääkin. Olisi varmaan syytä huolestua, jos ei pelottaisi.
Jaa, nyt alkoi mennä taas uuteen aiheeseen. Lienee parempi jättää tämä tällä erää.
Olisin laittanut tähän sen kuvan minusta, mutta ei tämä rakkine hyväksy sitä copypastettua johonkin scriptiin osoittavaa tagiä. "Tag is not allowed".
Edit: eipä mulla kauaa menny sitte kuitenkaan.
Minulle olisi hyväksi, jos pystyisin paremmin ohjaaman tämän energian (tms. whatever) johonkin ns. järkevään. Jäin miettimään, olisiko?
Kävin lounaalla ja rauhoituin hieman. Yritän seuloa pääkopastani, että mitä kuluneen vuorokauden ajatuksistani haluaisin kertoa tässä.
Otetaan yksi eilinen ja yksi tämän aamuinen asia. Haa, tämähän on juuri sitä isojen urakoiden pilkkomista pienemmiksi, että pystyy työhön ryhtymään. Siinä mulla on ollut iso ongelma. Nyt tein sen ihan vahingossa, mistä lie alitajunnasta tuli.
Eilen mietin tämän blogin tarkoitusta itselleni. Tiedän miten tärkeää minulle on saada purkaa itseäni, tämä on yksi kanava. Mutta miksi julkinen? Luulen tarvitsevani vahvistusta ajatuksilleni ja myötätuntoa ja kehuja ja kaikkea semmosta. Monia muitakin syitä tulee mieleen. Mutta varmaan ennenkaikkea siksi, ettei se itsensä purkaminen auta, jos kukaan ei kuuntele. Siksi varmaan vaivasin kauraakin heti alkuun. Nolottaa. Kaura on guru. Mutta huoli pois kaura, minun takia ei tarvitse nähdä enempää vaivaa, tästä eteenpäin uskon, että joku voi lukea tätä ja se riittää. (Olipa kornia sanoa kauralle huoli pois.)
Toisaalta julkisesti joudun rajoittamaan sanomisiani. Minä kirjoitan blogia, mutta asiani koskevat myös muita ihmisiä, ihmisiä joilla on nimi, eikä minulla ole oikeutta heidän puolestaan päättää, mikä heidän yksityisyydestään on julkista. Ja tietysti juuri ne syvimmät ja yksityisimmät asiat on ne, jotka pitäisi purkaa.
Mietin erilaisia vaihtoehtoja, näitä blogeja kai voi julkaista rajoitetustikin, jos laittaisi avoimeksi vain harvoille ja valituille, muutamille ystäville. Tuntui jotenkin fuskaamiselta.
Yhtäkkiä löysin sen, tajusin täysin selkeästi. Se orastaa jo eilisessä kirjoituksessa, mutta nyt näen sen selkeämmin ja pystyn kirjoittamaan. Minulle on aina ollut vaikeaa pitää suuni (/näppis) kiinni, on se sitten tunteita tai asiaa. Olen laukonut asioita liian nopeasti, miltä sillä hetkellä on tuntunut, enkä ole ymmärtänyt sitä vastaanottajan puolta, sitä minkälaisena viesti menee perille. Tarkoitukseni on ollut vilpitiön, mutta olen tällä tavoin saanut usein aikaan turhaa mielipahaa, itselleni ja muille. Joko sanomiseni on ymmäretty toisin kuin olen tarkoittanut tai sitten se mitä olen sanonut on ollut oma harhani, josta olen vasta myöhemmin nähnyt ettei se ollut totta.
Juuri näin on hyvä. Tämän haluan oppia. Blogi on julkinen ja minä harjoittelen sitä mitä sanoa ja mitä ei.
Sitten tämän aamun asia. Mikäs se nyt olikaan? Surffailin blogeja. Voi härregud miten paljon täältä löytyy. Heti törmäsin moniin kiinnostaviin ajatuksiin. Eksyin vaan aika pahasti osaamattomuuttani, miten nää linkitykset pyörii, miten täältä löytää ne parhaat ilman että tarttee kaikkea lukea. (Ja monet pitää mua jonain atk-guruna?!) Ei millään aika riitä. Täytyy ottaa joku systematiikka, valita pari blogia, perehtyä, valita, karsia, jatkaa hyvältä tuntuvia polkuja.
Löysin sen "DNA" testin. Aika hurjaa tehdä tämmöstä eron pyörteissä. Löysin todella paljon kohtia, joissa hiiri heilui laidasta laitaan, oikea vai vasen. Minusta tuntuu että... miten siihen vastataan, kun tiedän miltä minusta on tuntunut viimeiset kymmenen vuotta, tiedän miltä tuntuu nyt, tiedän miltä haluaisin tuntuvan ja uskon tietäväni, miltä tulee jatkossa tuntumaan, ainakin jonkin aikaa. Ja osa näistä oikealla, osa vasemmalla.
Arvosteluissa oli paljon täysosumia, mutta monessa kohtaa tuli kyllä mieleen että ei todellakaan. Niinhän näissä testeissä aina. Nyt minä olin animated idealist. Muutamia tarkempia poimintoja voisin ottaa, jotka ovat tilanteestani katsottuna suorastaan ratkiriemukkaita.
"You are comfortable with the decisions you make in life. You don't need to second-guess yourself, or seek a lot of opinions before you make up your mind. "
"Although you have a keen understanding of different people's life circumstances, you occasionally have trouble seeing why people get so upset and emotional about things—they should just lighten up and have fun!"
Nyt kun mietin, niin nämä taitavat kuulua siihen ei todellakaan kategoriaan, sekä nyt että menneisyydessä.
Tämmönen minä siis olen nyt (edit: vrt viimeinen kpl). Tuosta voisin höpötellä vaikka koko päivän, mutta olkoon. Nyt tuntuu vahvasti siltä, että avioerossani on hyvin paljon kysymys näistä asioista. Toki epäröin ja pelkään, mutta todella yllättävän vähän. Ensimmäinen tunne sen jälkeen kun olin asiani sanonut, oli jonkinlainen huojennus. Taakka poistui, pelko ja epävarmuus tuli, mutta ajattalen että niin kai pitääkin. Olisi varmaan syytä huolestua, jos ei pelottaisi.
Jaa, nyt alkoi mennä taas uuteen aiheeseen. Lienee parempi jättää tämä tällä erää.
Olisin laittanut tähän sen kuvan minusta, mutta ei tämä rakkine hyväksy sitä copypastettua johonkin scriptiin osoittavaa tagiä. "Tag is not allowed".
Edit: eipä mulla kauaa menny sitte kuitenkaan.
keskiviikkona, lokakuuta 18, 2006
Blogi alkaa tästä, elämä alkoi 35 vuotta sitten
Tänään on ensimmäinen päivä sen jälkeen, kun kerroin vaimolleni haluavani erota.
Tämä on blogini, jonka tarkoitus on suojella viattomia, kun opettelen käyttämään itseäni.
Minä käsittelen tunteitani sanojen kautta. Olen syvästi kiitollinen niille ihanille ihmisille, jotka ovat minua kuunnelleet ja minulle puhuneet. Häpeän sitä miten olen osaa teistä tahtomattani satuttanut.
Olen ylpeä siitä, miten paljon olen onnistunut korjaamaankin. Haluan korjata vielä paljon, mutta se ei ole tämän päivän asia.
Pitäisikö alkaa hommata kämppää, kertoa pomolle (helvetin hyvä pomo) vai vain tehdä töitä. Vaihtoehdot on hyvästä.
Tämä on blogini, jonka tarkoitus on suojella viattomia, kun opettelen käyttämään itseäni.
Minä käsittelen tunteitani sanojen kautta. Olen syvästi kiitollinen niille ihanille ihmisille, jotka ovat minua kuunnelleet ja minulle puhuneet. Häpeän sitä miten olen osaa teistä tahtomattani satuttanut.
Olen ylpeä siitä, miten paljon olen onnistunut korjaamaankin. Haluan korjata vielä paljon, mutta se ei ole tämän päivän asia.
Pitäisikö alkaa hommata kämppää, kertoa pomolle (helvetin hyvä pomo) vai vain tehdä töitä. Vaihtoehdot on hyvästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)