En ajattele juuri mitään, enkä kyllä teekään juuri mitään. Kai tässä yrittää vältellä kaikkea sitä kurjaa mitä on eteensä ladannut. Tuntuu vaan ettei nyt just jaksa yhtään mitään. Kaikki innostus on kovasti kaikonnut, toisaalta taitaa pahimmat pelotkin alkaa jo hellittää. Olo on loppujen lopuksi ihan ok, sanotaan että hyvä joskin ponneton. Taisi loppuviikko ja viikonloppu olla vaan kertakaikkiaan liian rankkaa henkisesti, ehkä tällaista suvantoa olisi pitänyt osata odottaa.
Minulla näkyy olevan jo useampikin tilaaja?! Harmi tavallaan että huomasin, koska nyt en jaksa siitäkään innostua. Jonain toisena hetkenä olisin siitäkin saanut taas aimo annokseni ansiotonta energiannousua.
Tuntematta mitään syvällisempää esitän täten muodolliset kiitokset lukijoilleni ja lupaan innostua asiasta joku toinen päivä.
Oli tuossa päivällä yksi erikoinen tapaus, jota jäin miettimään. Samaan bussiin kanssani tuli muutama kehitysvammainen lapsi, jotka nyt kauraa vilkaistuani luulin tunnistavani autisteiksi. Ei kauheen luotettava diagnoosi siis, mutta varsin hassu sattuma, että tapahtui juuri nyt. Piti oikein ottaa vaivihkaa korvalaput korvilta ja kuunnella, että minkälainen meininki sillä ehkä 8 v. pojalla oli. Olin oikeastaan varsin kiinnostunut ja olisi tehnyt mieli tarkkailla lähempää, mutta mites teet sen olematta se "vammaisen tuijottaja"? En keksinyt ratkaisua, joten jouduin tyytymään ah niin turvalliseen "en ole huomaavinani" käytökseen. Harmi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti