Töissä menee nyt hyvin. Olen jo monena päivänä putkeen saanut joka päivä about normaalin suorituksen aikaiseksi (vrt. päivittämätön blogi). Ei ehkä kuulosta kummalta, mutta minulle se on kyllä huikea juttu. Olen kokenut olevani oman tasoni alapuolella jo vuosia, välillä hiukan ja välillä rankasti. Asia on raastanut henkistä hyvinvointiani oikein kunnolla. Mahtava tunne kun huomaa edes hetkittäin olevansa se innostunut ja aloitteellinen ihminen, joka saa joskus jotain aikaankin. Murehdin vähemmän huomista ja ideoin enemmän kauemmas tulevaisuuteen.
Olen pohtinut asiaa monelta kantilta, mikä on syytä ja mikä seurausta. Mitä olen tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä? Miksi tilanne juuri nyt muuttui? Miten saan tämän kestämään? Miten tämä liittyy avioeropohdintoihin, jotka eivät ole edenneet juuri mihinkään? Lisää pitää vielä pohtia, mutta tämä vähän kerrallaan tuntuu nyt toimivan kohtuullisesti.
Eron suhteen pohdinta on kiteytynyt yhteen faktaan ja yhteen kysymykseen.
Fakta on se, etten tunne juuri mitään vaimoani kohtaan. Jos kuviossa olisi vain me kaksi, asiassa ei olisi mitään epäselvää. Surisin eroa ehkä päivän tai jotain.
Kysymys on se, että miten ero vaikuttaa lapsiin. Melkein toivoisin, että riitelisimme kotona päivittäin, olisi itselle helpompi lähteä. Mutta nyt kun kaikki on muodollisesti kunnossa ja arki sujuu jouhevasti, on ilmiselvää, että lapset kärsivät erosta.
Kuinka paljon itsekkyyttä voin sallia itselleni ilman että tuhoudun syyllisyydentuntooni?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Lapset kärsivät erosta aina. Erotapahtuman aiheuttamasta kärsimyksestä lapset voivat selvitä ajan myötä, mutta yhdessä kituuttavien vanhempien antama huono parisuhdemalli, jonka lapset omaksuvat rivien välistä, aiheuttaa lapsille kärsimystä vielä pitkälle aikuisikään.
Lähetä kommentti