Rehellisyys

Annetaanpa ensin krediitit sinne minne kuuluu eli kookokselle, jonka suureksi ilokseni huomaan heränneen henkiin. Ensimmäisen postaukseni aikoihin googletin netistä kaikenlaista eroon ja ihmissuhteisiin liittyvää ja sain eteeni kookoksen vanhan rakkaudentunnustuksen. Juttu osui kovasti juuri sillä hetkellä herkkään paikkaan ja kookoksen blogi on oikeastaan aika pitkälti syyllinen tähän blogiin. (Minullahan ei tämän kanssa ole mitään tekemistä.) Katkera pettymys oli huomata että kookoksen blogi oli ollut nukuksissa pitkään, tulkitsin sen kuolleeksi, ja vähintään yhtä iloinen yllätys oli huomata sen nyt heränneen.

Kun mietin erilaisia persoonallisuuksia, jotka ovat tehneet minuun syvän vaikutuksen, niin pinnalta katsoen näyttää siltä, että tapaukset ovat aina liittyneet vahvasti senhetkiseen elämäntilanteeseeni. Kuten tämä kookoskin. Näin ollen ne voisi selittää nollaksi: kyse ei ole toisen ajatuksista tai persoonallisuudesta vaan siitä, että oma senhetkinen viitekehykseni vahvistaa tavallisen asian luonnottomiin mittasuhteisiin. Tunnistan ja tunnustan tuon vaikutuksen olemassaolon, mutta kaiken selityksenä se ei tyydytä.

Nyt kun useamman kuukauden etäisyyden jälkeen luin jutun uudestaan tuo pala kookoksen persoonaa säväytti yhä. Ehkä näen sen nyt neutraalimmin ilman ylimääräisiä vahvistimia, mutta ennen kaikkea nyt minulle valkeni se, mitä yhteistä on useimmilla ellei jopa kaikilla minuun vaikutukseen tehneillä ihmisillä, sekä netissä että siviilissä. Heissä kaikissa olen nähnyt jonkin luonteenpiirteen, joka esiintyy hänessä jotenkin äärimmäisen puhtaana, juuri sellaisena mitä minä sillä luonteenpiirteellä tarkoitan. Yleensä (tietysti) luonteenpiirre on sellainen, jonka haluaisin itselleni. Kookos olkoon minun määritelmäni sille, mitä on olla rehellinen itselleen.

Noin vuosi sitten minulla oli rakastaja. Muutaman kuukauden villinpuoleinen suhde, joka opetti minulle paljon. Tuo suhde ei tuottanut minulle minkäänlaisia tunnontuskia, mutta antoi äärettömän paljon sekä fyysisesti että henkisesti. Ja siinä oli hyvin paljon kysymys rehellisyydestä itselleen.

Olen pohjimmiltani uskollinen mies. Toisaalta sen ajan kun olen vaimoni kanssa ollut, olen aina halunnut muitakin naisia ja uskonut pystyväni tilaisuuden tullen pettämään. Te jotka ajattelette, etteivät nuo ominaisuudet voi olla tosia yhtä aikaa, olette väärässä. En minäkään sitä ymmärtänyt ennen kuin petin, minkä ansiosta pystyin hyväksymään asian, että minussa on tuo jälkimmäinen ominaisuus, josta en niin kauhean ylpeä ole. Suhde rakastajaan repi monta päähäni vuosien varrella kehittynyttä umpisolmua auki ja sai minut voimaan paljon paremmin, mikä heijastui heti myös kotiin. Suorastaan kornia, mitä enemmän harrastin villiä seksiä toisen kanssa, sitä paremmin meni kotona ja sitä enemmän vaimonikin nautti yhteisestä elämästämme. Jopa lastenhoito alkoi tuottaa aitoa iloa. Ja tässä tilanteessa, kun kotona meni hyvin ja takataskussa oli täysin vallassani oleva rakastaja, jokuhan voisi olla jopa tyytyväinen. Varsinkin jos on pettäjä luonteeltaan. Minä kuitekin jätin sen rakastajan. En katumuksesta enkä syyllisyydentunnosta, en vain tarvinnut enkä halunnut häntä enää. Ennen kaikkea tunsin, etten halua pitää kahta naista.

Minä en mittaa uskollisuutta sillä, pettääkö vai ei. Minä mittaan uskollisuutta sillä, miksi pettää tai ei petä, mitä pettämisellään haluaa. Minä en halunnut lasteni näkevän isäänsä sellaisena ihmisrauniona joka olin. En ole enää. Oliko tekoni väärin?

Suorastaan vituttaa sellainen putkinäkö, jossa ihmiset jaetaan pettäjiin ja uskollisiin. Sitä tekee elämässään virheitä ja ajautuu tilanteisiin, joista ei ole ulospääsyä, vaikka tarkoitus on ollut vilpitön. Ja minun elämässäni se pettäminen ei ollut se virhe.

Se on sitten pitempi tarina, miksi aikanaan menimme yhteen ja mikä meitä on pitänyt yhdessä. Nekin syyt ovat viimeisen parin vuoden aikana alkaneet pikkuhiljaa aueta. Eivätkä ne syyt muuten miellytä. Miten sokeana voi ihminen kulkea?