Kehut lämmittää

Sain puhelun puolitutulta. Ollaan pyöritty vuosia samoissa ympyröissä, mutta juteltu ehkä muutaman kerran vuodessa. En muista, että oltaisiin koskaan tavattu tai oltu mitenkään yhteydessä muuten, kuin tuohon harrastukseen liittyvissä asioissa. Kaveri vaihtaa nyt leikkiä ja leikkikavereita. Soitti vaan kiittääkseen näistä vuosista ja minua erityisesti siitä työstä, mitä olen tehnyt. Todettiin että ystäviä tässä kai sitten ollaan ja kaikkea semmosta, että tippa melkein tuli linssiin.

Tässä tapauksessa on niin, että koen todellakin saaneeni aikaan jotain hienoa. Ja silloin kehut uppoaa niin syvään että tuntuu vielä pitkään.

Aina ei ole noin. Se on suorastaan käsittämätöntä, miten suuren määrän vilpittömiä kehuja ihminen pystyy torjumaan. Ainakin minulla on tukeva muuri, jota kehut eivät edes naarmuta, jos en itse koe niitä ansainneeni. Muistuu mieleen keksin vanhempi postaus. Ankaralla itsetutkiskelulla olen tuota muuriani pehmentänyt ja kyllä se pikkuhiljaa pehmeneekin. Toinen ongelma on sitten vielä taipumus asettaa rima aika korkealle itseään arvioidessaan. Sen kun yhdistää edelliseen, niin ei hyvä, mutta onneksi sitä voi harjoitella sitäkin, että näkisi itsensä vähän neutraalimmassa valossa. Harjoitella... vielä kun keksisi jotain laiskuuteen;-)

Kehuja kannattaa viljellä aivan sumeilematta ja härskisti, mutta sitä läpimenoa kannattaa vähän tarkkailla. Varsinkaan jos ei itse kärsi kuvatusta muuriongelmasta, saattaa tehdä vääriä tulkintoja. Ja ennen kaikkea saattaa missata ne parhaat paikat.

Parhaat paikat. Silloin kun huomaa, että toinen on hetken mielenhäiriössä ylpeä itsestään tai innoissaan jostain, silloin pitää ISKEÄ HETI. Ja ennen kaikkea täysin välittämättä siitä, että kaveri ei nyt kuitenkaan ole tehnyt mitään oikeasti kovin kummoista. Ja ehdottomasti turpa kiinni siitä, miten asiaa voisi vielä lisää parantaa, sen ehtii myöhemminkin.

Lasten kanssa tuota on hyvä opetella, vaikutus on niin ilmiselvä. Ja silloin ei tule aikuisen omat estot tielle, lapsihan saakin olla ylpeä ihan mitättömistä asioista. Aikuisten kanssa on vähän vaikeampaa. Pitäis pyrkiä kokonaan kadottamaan objektiivinen totuus ja nähdä vain se fakta, että toinen kokee onnistuneensa. Ei ole aina helppoa, mutta kun pari kertaa onnistuu, niin kyllä sen juonen sitten alkaa pikkuhiljaa hoksaamaan. Viimeksi kun ISKIN HETI, sain yhden sikakiireisen kollegan innoissaan ottamaan itselleen yhden homman, jonka mä olisin muuten joutunut itse tekemään. Aika moraalitonta käyttää kehutaitojaan tuolla tavalla;-)

Tätä ei pitäisi kirjoittaa

En ole kirjoitellut vähään aikaan. Voiko tuon typerämpää enää blogiinsa kirjoittaa? Ja ketä se kiinnostaa? Okei, kyllä varmasti suosituimpien blogien päivityksiä oikeastikin odotellaan ja taukoihin jopa reagoidaan, mutta tämä rääpäle on sellaisesta kovasti kaukana.

Kaipa sitä soimaa itseään, kun haluaisi tehdä hyvän blogin, mutta lopputulos ontuu pahasti. Aluksi oli tarkoitus revitellä täysillä omaa tuskaa, mutta sitten yllättäen, hups, ei olekaan tuskaa mitä revitellä. Kaikki okei, ainakin about, vähän aikaa. Välillä tekisi mieli kirjoittaa asiaakin, mutta se ei oikein olisi uskottavaa tässä kokonaisuudessa. Ja sitten taas ennemmin tai myöhemmin tulee päivä, että haluaa tulla tänne vollottamaan.

Pystyisin varmaan väsäämään hyvänkin blogin jostain aiheesta, mutta en ole toistaiseksi ollut halukas tekemään töitä sellaisen eteen. Jos teen jotain niin teen sen kunnolla ja siinäpä se ongelma onkin. Loppujen lopuksi käy niin, että 99 % asioista jää tekemättä ja nyherrän aivan liian pitkään sen prosentin kanssa. Tästä blogista ajattelin, että voisin kerrakin tehdä jotain ilman että sen tarvitsee olla "hyvä". Ja eikö perkele mua rupeaa silti ärsyttämään, että pystyisin parempaankin. Millä tosta pääsee eroon? Nyt kyllä teen tästä paskan blogin vaikka väkisin.

Tässä tauon aikana on ollut useitakin ajatuskulkuja, joista teki mieli kirjoittaa, mutta ei tullut aloitettua. Pari ajatusta on jäänyt keikkumaan, joku päivä vielä teen niistä postauksen. Mutta ei tänään.

Onnen harhat

Hesarissa tänään (E osa s. 1-2): Onnen harhat ja todellisuus. Mielenkiintoinen artikkeli onnellisuuden tutkimisesta. Siis "oikeasta" akateemisesta tutkimuksesta, joka on melko eri asia kuin maallikon omat pohdinnat, vielä Hesarin toimituksen suodatuksen jälkeenkin. Vitsikkäästi löytyy taloussivuilta.

Lisätään listaan aiheista, joihin olisi mukava syventyä joskus paremmalla ajalla. Pitäisköhän alkaa pitämään oikein järjestelmällisesti kirjaa mielenkiintoisista asioista? Listaan voisi sitten aina palata mitähänmätekisin -päivinä. Lieneekö sekin joku luonnon fiksaama suojamekanismi, että vaikka kuinka hitosti olis tekemättömiä hommia, niin silti aina välillä iskee päivä, jolloin ei kertakaikkiaan mukamas keksi mitä tekisi.

Luvaton lainaus artikkelista:
"Tyytyväisempi on siis ihminen, jonka ei tarvitse miettiä kahden vaihtoehdon välillä, koska keskeneräiset asiat vähentävät onnellisuutta ja loppuunsaatetut lisäävät sitä."

Jep.

Uutta putkeen

Edellinen postaus roikkui viikkoja draftina. Julkaisin sen nyt lähes editoimatta silkasta suuttumuksesta, kun meinaa tämäkin harrastus hyytyä alkumetreille. Päässä pyörii entiseen malliin, tuotokset ovat vain ohjautuneet muihin kanaviin.

Ja taas ajatus katkeaa, otanpa tavaksi olla tekemättä luonnoksia, heitän ulos sen mitä tuli.

Treffikriteerit

Siellä ja täällä on pohdittu sitä, miksi yh-iskät tai äiskät ovat tai eivät ole houkuttelevia treffikumppaneita. (Pahoittelen, että tapani mukaan ehdin hukata ne pari linkkiä mistä tämä tuli mieleen.) Jossain oli että 95 %:lle naisista miehen edellisen kanssa tekemät lapset on totaalinen turnoff, mikä tietysti on meikäläisen näkökulmasta valitettavaa. Sellaisenkin mukavan ajatuksen luin, että kun joku yh lähtee treffeille, niin siinä ei tosiaankaan olla puolivillaisesti liikkeellä, tilaisuudet on sen verran vähissä että niistä otetaan kaikki irti.

Minussa ainakin on monta "ominaisuutta", jotka voi helposti kuitata sinne ei-toivottujen ominaisuuksien puolelle. Historiani on tuottanut minulle noita ominaisuuksia, jotka ovat oikeastikin heikkouksia, kun niitä tarkastelee irrallisina.

Mutta jos ajattelen itseäni ihmisenä ja kumppanina, olisin tällä hetkellä (olettaen että saan joskus tämän eron lopullisesti hoidettua) takuulla parempi saalis kuin koskaan aikaisemmin. Ja tähän on johtanut se sama historia, joka tuottanut ne epätoivottavat ominaisuudet.

Varmaan iso osa eronneista on sellaisia, että niitä kannattaa välttää, tulevat toistamaan samat virheet uudestaan. Mutta ehkä sitä voisi positiivisesti ajatella, että joku joskus oikeasti oppiikin jotain.